Hysteriaa uudessa Taidehallissa
Reilun vuoden peruskorjattavana ollut Taidehalli avautuu jälleen taiteen palvelukseen. Kunnostetun Taidehallin ensimmäinen näyttely Arktinen hysteria on komea avaus 80-vuotiaalle perinteikkäälle näyttelyiden järjestäjälle. Se on ajankohtainen katsaus suomalaiseen 2000-luvun taiteeseen. Arktinen hysteria saa käyttövoimansa kansallisista kliseistä, antaa niille kyytiä ja päivittää käsityksiä "suomalaisuudesta". Jo maailmalla ensi-iltansa saanut näyttely on installoitu tarkoin Taidehallin tiloihin, ja usealta taiteilijalta nähdään aivan uusia, ennennäkemättömiä teoksia.
Miten taide voi olla kansallista? Entä sopivatko kansallisesta ideologiasta juontuvat termit puheeseen nykytaiteesta? Suomalainen nykytaide on kiistatta kansainvälistä. Kuitenkin siitä usein löytyy tuttu särmä, jonkinlainen koodisto, joka tunnistettavasti resonoi pohjoisessa kulttuurissa ja ympäristössä kasvaneelle. Lumi on lunta ja luonnollista. Huutaminen on ihan jees ja Helsinkikin on varsin metsäinen kaupunki. Toisen kulttuurin edustajalle näyttelyn teokset taas saattavat edustaa jotakin outoa, jotakin "suomalaista". Olen usein kuullut, että suomalainen nykytaide koetaan kansainvälisissä yhteyksissä "psykologiseksi" ja syvälliseksi. Suomalaistaiteilijat rohkenevat käsitellä aiheita, joita monissa länsimaissa kartetaan.
Näyttely on temaattisesti eheä ja monipuolinen. Arktisen hysterian taiteilijat kuljettavat katsojan 1960-luvun utopioista ja optimistisesta teknologiauskosta kohti huolestuttavaa ilmastonmuutosta ja muita räjähdysmäisesti kasvaneen ihmiskunnan kipupisteitä. Mennyt ja tuleva kohtaavat, ja useissa teoskissa konkreettinen ajankulku vuodenkiertoineen on vahvasti läsnä. Vastakohtaparit luonto ja teknologia, tiede ja taide sekä monesti itseironinen huumori ja toisaalta vakavuus ovat keskeisiä teemoja. Myös sukupuolten välisiä valtasuhteita ja yhteisöllisyyttä kosketellaan. Eri keinoin tuotettu kuva, ääni ja tilallisuus nousevat yhtä tärkeään asemaan.
Arktisen hysterian temaattinen keskittyneisyys kiehtoo: näyttely ei välitä vain luovaa hulluutta tai hysteriaa, vaan myös herkkyyttä ja elämäniloa. Näyttely viestii voimakkain visioin ja osin psykedeelisin tulevaisuuteen kurkottavin utopioin. Pelko ja huoli tulevasta ei sulje pois toiveikkaita unelmia tulevasta. Näyttelyn ajankohtaisuus ja inhimillisyys puhuttelee maailmanlaajuisesti. Siksi se on menestynyt sekä New Yorkissa että Budapestissa, ja jatkaa matkaansa maailmalla avattuaan Helsingin Taidehallin juhlakauden.
Maija Koskinen
Taidehallin johtaja
Miten taide voi olla kansallista? Entä sopivatko kansallisesta ideologiasta juontuvat termit puheeseen nykytaiteesta? Suomalainen nykytaide on kiistatta kansainvälistä. Kuitenkin siitä usein löytyy tuttu särmä, jonkinlainen koodisto, joka tunnistettavasti resonoi pohjoisessa kulttuurissa ja ympäristössä kasvaneelle. Lumi on lunta ja luonnollista. Huutaminen on ihan jees ja Helsinkikin on varsin metsäinen kaupunki. Toisen kulttuurin edustajalle näyttelyn teokset taas saattavat edustaa jotakin outoa, jotakin "suomalaista". Olen usein kuullut, että suomalainen nykytaide koetaan kansainvälisissä yhteyksissä "psykologiseksi" ja syvälliseksi. Suomalaistaiteilijat rohkenevat käsitellä aiheita, joita monissa länsimaissa kartetaan.
Näyttely on temaattisesti eheä ja monipuolinen. Arktisen hysterian taiteilijat kuljettavat katsojan 1960-luvun utopioista ja optimistisesta teknologiauskosta kohti huolestuttavaa ilmastonmuutosta ja muita räjähdysmäisesti kasvaneen ihmiskunnan kipupisteitä. Mennyt ja tuleva kohtaavat, ja useissa teoskissa konkreettinen ajankulku vuodenkiertoineen on vahvasti läsnä. Vastakohtaparit luonto ja teknologia, tiede ja taide sekä monesti itseironinen huumori ja toisaalta vakavuus ovat keskeisiä teemoja. Myös sukupuolten välisiä valtasuhteita ja yhteisöllisyyttä kosketellaan. Eri keinoin tuotettu kuva, ääni ja tilallisuus nousevat yhtä tärkeään asemaan.
Arktisen hysterian temaattinen keskittyneisyys kiehtoo: näyttely ei välitä vain luovaa hulluutta tai hysteriaa, vaan myös herkkyyttä ja elämäniloa. Näyttely viestii voimakkain visioin ja osin psykedeelisin tulevaisuuteen kurkottavin utopioin. Pelko ja huoli tulevasta ei sulje pois toiveikkaita unelmia tulevasta. Näyttelyn ajankohtaisuus ja inhimillisyys puhuttelee maailmanlaajuisesti. Siksi se on menestynyt sekä New Yorkissa että Budapestissa, ja jatkaa matkaansa maailmalla avattuaan Helsingin Taidehallin juhlakauden.
Maija Koskinen
Taidehallin johtaja